tiu + tiu

Tänään se tapahtui. Klo 14.25 (ellen väärin muista äitini jokavuotisia sydänlämmöllä kerrottuja horinoita merkkipävänäni), asia, jota olen jo lukuisilla masennuksilla ja vauhkoamisilla pohjustanut viimeiset kuusi vuotta. Täytin 40-vuotta. Neljäkymmentä. NELJÄkymmentä. Neljä nolla! Ja juuri tuosta nollasta tulee huojennus, huh, taas aloitan puhtaalta pöydältä ja isoihin numeroihin on matkaa. Siihen neloseenkin ehtii tottua ajan kanssa. Sitäpaitsi kaikkinaisissa ikäkriiseissä 50-vuotta on sitten se hengähdystauko. Sehän ei ole mikään negatiivisen märehtimisen paikka vaan VILLITYS. Kuulostaa jännältä! Mitäköhän sitä silloin keksii? Ostan sen klassikoksi muodostuneen moottoripyörän kun Toukokin on kerta mopoiluiässä, ajamme yhdessä nahkahaalareissa auringonlaskuun. Ihan varmasti sen ikäinen poika ottaa äitinsä mukaan, koska äidillä nyt on se villitys (kiristän lasta, että en maksa mopokorttia, ellen saa tulla mukaan). En ole koskaan ajanut millään kaksipyöräisellä moottorilla varustetulla värkillä tai mönkijällä tai edes ruohonleikkurilla, ja pyöräilykin on ollut vuosia sivussa. Mutta hei, kyllä jos oikein villiintyy, niin oppiihan sitä. Hyttysiä vain syljeskelen hampaidenväleistä.

Tuo neljäkymmentä on se ikä kun sanotaan jonkun tulleen miehen ikään. Totta, jo kuukausi sitten kävelin päättäväisesti huoltoasemalla repimään miestenvessan ovea, siippa kysyi, aiotko oikeasti tulla tänne.

Toiveikkaana googlasin sanan "ruuhkavuodet" kun olin käsittänyt, että joskus neljäkymmentäplussana helpottaisi. Ensimmäinen hakutulos oli "ruuhkavuodet alkavat lasten syntymästä, eivätkä lopu koskaan". Se siitä sitten. Ja pohjautuu empiiriseen elämänkokemukseeni myös. Sitten kun ei ole tarpeeksi ruuhkaa ja näyttää seestyvän, aina voi pyöräyttää iltatähden ja arkitivoli jatkuu monella eri tasolla. Taaperosta Pesänjättäjään. Lapsien saamisen jälkeisiä vuosia voisi kyllä sanoa mieluummin valovuosiksi. Ei ehkä sen jatkuvan auvon ja paisteen takia, vaan siksi, että hujahtavat toinen toistaan nopeammin ohi. Aina on joko Joulu tai Juhannus. Ja kuten ystävälleni joskus totesin: aina on joko menkat tai talvi tai yleensä molemmat (huom Siippa kaikki eivät pidä talvesta).

Nyt kun olen neljäkymmentä, minun pitää tilata huomiseksi kampaaja-aika ja leikkauttaa se keski-ikäkypärä hiusmalliksi. Tiedättehän, sen hiusmallin, joka yleisyydestään päätellen vaaditaan tietyn iän ylittäneiltä naisilta. Lyhyen, joka viestittää nuorekkuudesta. Hurjat värjäävät sen punaiseksi ja kaikista hurjimmat kaksivärisiksi.

Ensimmäiseksi aamulla menin katsomaan peilistä. Totta, heti näkee naamasta, että kriittinen numero vilahti ohi. Positiivista on, että kelpaisin näyttelijäksi Apinoiden planeetta-elokuvaan. Negatiivista, en tarvitse maskia. Ruttuja löytyy otsasta ja silmien alta ja buldoggiposket uurtavat kuonomaisen vaikutelman suunseutuun nenän alle. Leuan alustakin roikkuu. Ilmankos tuossa vähän aikaa sitten katselin mielenkiinnolla jonkun valokuvaajan kasvokuvia sinpansseista ja huomasin ensimmäistä kertaa ihan eri tavalla niissä persoonallisia piirteitä. Kun vanhenen lisää, alanko nähdä "sileänahkaiset" (alle 30-vuotiaat) kaikki saman näköisinä?

Mitään valtavan dramaattista muutosta ei kuitenkaan tapahtunut juuri tänään. Vähän sama, kuten uskon, että ylihuomenna ei tulekaan se maailmanloppu. Numerologia ei taida ihan toimia sittenkään. Lähden ripustamaan itselleni ostamani lahjan kattoon, 40-vuotiaan, ihanan, Esteri Tomulan kuvittaman ja emalisen Finelin ritari lampunvarjostimen. Pidän asioista, joilla on menneisyyttä.