sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Atsalea (tikusta asiaa)

Näin kukitan atsalean, tuon vaikeahoitoisen ruukkukukan, joka vuosi:

Keväällä, kun olen kyllästynyt ruskeiden lehtien tippumiseen ja kukan riutumiseen kastelun puutteessa, nakkaan kasvin tantereelle kuolemaan. Olen oppinut äidiltäni, että vihapito kasvit laitetaan ensin epäsuotuisiin olotiloihin saattohoitoon, jossa ne kuolevat vähän vahingossa. Elävän kasvin heittäminen roskapönttöön on ilmeisesti karmalle pahasta.

Kun kasvi ei kuolekaan pihalla, vaan alkaa kasvattaa uusia vihreitä lehtiä. Hautaan sen happaman maan penkkiin kuolemaan. Yleensä kun en noista maan sopivuuksista kasveille oikein ymmärrä, niin vaihtoehdot on, että olosuhteet joko sopivat tai eivät.

Kesällä en kastele. Atsalea tekee muutaman kukan.

Syksyllä, kun ensimmäiset pakkaset ovat kukkaa puraisseet, nostan sen velvollisuudentuntoisena maasta ja törkkään mihin tahansa purkkiin. Tänä vuonna multapaakku keikkui ruukun nokassa ja juuret heiluivat paljaana. Seuraavaksi unohdan elätin vetoiseen ja pimeään kuistin nurkkaan ja unohdan myös kastella. Kun kasvi on kuukauden päästä löydettäessä vielä elossa ja vihreä, eikä ole ruskistunut ja pudottanut lehtiään ja kasvattanut muutaman nupun (uskomatonta) nostan sen hädissäni ikkunalaudalle, laitan isompaan ruukkuun (ilman lisämultaa) ja ryhdyn kastelemaan.

Ja avot, jouluksi hoidokki osoittaa kiitollisuuttaan kukkimalla.

Joulun jälkeen muistan taas unohtaneeni kastella. Oksissa roikkuu muutama ruskea ja riutunut lehti. Jään odottamaan uutta saattohoitojaksoa, josko se tälläkertaa herkenisi kituuttamasta elämän syrjässä.

On se kyllä kaunis, kyllä tällaisen kannattaakin pitää vaivoinaan (NOT).



Voi kun kissat söisivät. Vai onkohan se myrkyllinen? Saavat vielä ripulin. Eikö tätä nyt ihan oikeasti voisi vain heittää pois? Toisaalta fiikus innostui saattohoidosta pikkupakkasilla niin, että siitä tuli kaunis kasvi. Pelästyi varmaan ja päätti näyttää parastaan. Toin sen ulkoa pitkin hampain pois, kun äiti käski. Sanoi, että sehän on vielä elossa. Yksi lehti oli jäljellä, sen tippumisen jälkeen olisin voinut laittaa roskakuskin matkaan. Josko siis atsaleakin vielä tuosta joskus...


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

tiu + tiu

Tänään se tapahtui. Klo 14.25 (ellen väärin muista äitini jokavuotisia sydänlämmöllä kerrottuja horinoita merkkipävänäni), asia, jota olen jo lukuisilla masennuksilla ja vauhkoamisilla pohjustanut viimeiset kuusi vuotta. Täytin 40-vuotta. Neljäkymmentä. NELJÄkymmentä. Neljä nolla! Ja juuri tuosta nollasta tulee huojennus, huh, taas aloitan puhtaalta pöydältä ja isoihin numeroihin on matkaa. Siihen neloseenkin ehtii tottua ajan kanssa. Sitäpaitsi kaikkinaisissa ikäkriiseissä 50-vuotta on sitten se hengähdystauko. Sehän ei ole mikään negatiivisen märehtimisen paikka vaan VILLITYS. Kuulostaa jännältä! Mitäköhän sitä silloin keksii? Ostan sen klassikoksi muodostuneen moottoripyörän kun Toukokin on kerta mopoiluiässä, ajamme yhdessä nahkahaalareissa auringonlaskuun. Ihan varmasti sen ikäinen poika ottaa äitinsä mukaan, koska äidillä nyt on se villitys (kiristän lasta, että en maksa mopokorttia, ellen saa tulla mukaan). En ole koskaan ajanut millään kaksipyöräisellä moottorilla varustetulla värkillä tai mönkijällä tai edes ruohonleikkurilla, ja pyöräilykin on ollut vuosia sivussa. Mutta hei, kyllä jos oikein villiintyy, niin oppiihan sitä. Hyttysiä vain syljeskelen hampaidenväleistä.

Tuo neljäkymmentä on se ikä kun sanotaan jonkun tulleen miehen ikään. Totta, jo kuukausi sitten kävelin päättäväisesti huoltoasemalla repimään miestenvessan ovea, siippa kysyi, aiotko oikeasti tulla tänne.

Toiveikkaana googlasin sanan "ruuhkavuodet" kun olin käsittänyt, että joskus neljäkymmentäplussana helpottaisi. Ensimmäinen hakutulos oli "ruuhkavuodet alkavat lasten syntymästä, eivätkä lopu koskaan". Se siitä sitten. Ja pohjautuu empiiriseen elämänkokemukseeni myös. Sitten kun ei ole tarpeeksi ruuhkaa ja näyttää seestyvän, aina voi pyöräyttää iltatähden ja arkitivoli jatkuu monella eri tasolla. Taaperosta Pesänjättäjään. Lapsien saamisen jälkeisiä vuosia voisi kyllä sanoa mieluummin valovuosiksi. Ei ehkä sen jatkuvan auvon ja paisteen takia, vaan siksi, että hujahtavat toinen toistaan nopeammin ohi. Aina on joko Joulu tai Juhannus. Ja kuten ystävälleni joskus totesin: aina on joko menkat tai talvi tai yleensä molemmat (huom Siippa kaikki eivät pidä talvesta).

Nyt kun olen neljäkymmentä, minun pitää tilata huomiseksi kampaaja-aika ja leikkauttaa se keski-ikäkypärä hiusmalliksi. Tiedättehän, sen hiusmallin, joka yleisyydestään päätellen vaaditaan tietyn iän ylittäneiltä naisilta. Lyhyen, joka viestittää nuorekkuudesta. Hurjat värjäävät sen punaiseksi ja kaikista hurjimmat kaksivärisiksi.

Ensimmäiseksi aamulla menin katsomaan peilistä. Totta, heti näkee naamasta, että kriittinen numero vilahti ohi. Positiivista on, että kelpaisin näyttelijäksi Apinoiden planeetta-elokuvaan. Negatiivista, en tarvitse maskia. Ruttuja löytyy otsasta ja silmien alta ja buldoggiposket uurtavat kuonomaisen vaikutelman suunseutuun nenän alle. Leuan alustakin roikkuu. Ilmankos tuossa vähän aikaa sitten katselin mielenkiinnolla jonkun valokuvaajan kasvokuvia sinpansseista ja huomasin ensimmäistä kertaa ihan eri tavalla niissä persoonallisia piirteitä. Kun vanhenen lisää, alanko nähdä "sileänahkaiset" (alle 30-vuotiaat) kaikki saman näköisinä?

Mitään valtavan dramaattista muutosta ei kuitenkaan tapahtunut juuri tänään. Vähän sama, kuten uskon, että ylihuomenna ei tulekaan se maailmanloppu. Numerologia ei taida ihan toimia sittenkään. Lähden ripustamaan itselleni ostamani lahjan kattoon, 40-vuotiaan, ihanan, Esteri Tomulan kuvittaman ja emalisen Finelin ritari lampunvarjostimen. Pidän asioista, joilla on menneisyyttä.




tiistai 18. joulukuuta 2012

Polka dot




Meille tuli punainen jouluvieras eilen. Iltatähti heräsi polka dot-kuosisena vesirokkopotilaana. Huisin hauskaa. Kaikki joululahjaostokset ja siivoukset ovat tekemättä ja pitäisi jotenkin organiseerata tämä juhlavalmisteluviikko. Eipä tuo mukelo sairaalta vaikuta, vauhtia on vielä enemmän kuin yleensä. Hieman jännittää, saako myös Esikko ja Taimi tämän tutun ja yleisen lastentaudin. Taimi sairasti rokon vasta 1,5 kk ikäisenä ja saattaa olla, että oli liian nuori saamaan vastustuskyvyn tuosta, sanoi lääkäri. Esikolla en koskaan lapsena vesirokkoa huomannut, ehkä hän sairasti sen lievänä kuitenkin. Oli vain ehkä yksi näppy pyllyssä tai jotain ja jäi huomaamatta. Äsken kurkin vanhimman lapseni ihoa, kun sanoi, että kutisee ja on finnejä tavallista enemmän. Näyttivät alkavilta rakkuloilta, mutta mistä sitä noiden puberteettejen näppylöiden kanssa voi olla varma. Parissa päivässä luulisi selviävän. No jouluisissa väreissä ja herttaisessa kuosissa mennään tänä vuonna juhlapyhät.

Elämäni toiseksi kammottavin joulu oli muutamia vuosia sitten. Ensimmäinen poppoosta alkoi oksentaa joulupöydässä  anoppilassa. Kaikilla kiersi tuhti vatsatauti, jonka jälkeen ei muutamaan vuoteen tarvinnut kinkunsyöntiä ajatella. Joulupäivänä juhlapaikan 17-vuotias koira oli selkeästi tullut tiensä päähän. Nousin sängystä, oksensin lähtiessä pönttöön ja hyppäsin autoon saattelemaan lemmikin piikille. Hei, olen Hortensia ja olen tappanut anoppini koiran...

Onneksi täällä ei kukaan ole lamaantuneen sairas, ainakaan vielä. Joulu tulee ja menee vähemmälläkin hosumisella. Ainakin pysytellään rauhassa kotona ja se on ollut muutenkin päätavoite täksi aatoksi.

torstai 6. joulukuuta 2012

Perä penkissä matkailua

Kävin tuossa juuri jokasunnuntaisella blogimatkalla näin torstaisen pyhäpäivän kunniaksi. Matkustelen joskus blogin yläosassa olevalla seuraava blogi näppäimellä. Yleensä viimeistään toisella tai kolmannella näppäisyllä on vastassa jonkin yhdysvaltalaisen perheen pitämä ns. päiväkirjablogi. Tälläkin kertaa etusivulla oli vastassa kaunis kuva, kauniista perheestä, kauniilla paikalla ja kauniilla ilmalla. Hampaita näkyi kuvassa niin paljon, että alkoi pelottamaan.  Mitenköhän tuon kulttuurin ihmiset osaavatkaan olla niin positiivisia ja kiitollisia, iloisia ja kauniita ulospäin? Ja mitenköhän sitä itse niin sujuvasti on aina vähintään lievästi hapan? Mahtaisiko olla ihan opettelukysymys? Olen usein miettinyt, että jos vain ryhtyisi katselemaan komedioita, kuuntelemaan ainoastaan iloista musiikkia, syömään vain hyviä ruokia, pirskottelisi ympärilleen hyviä tuoksuja ja ajatuksia ja pakkohymyilisi, niin tulisiko minusta kokonaisvaltaisesti iloisempi ja positiivisempi ihminen? Kaikella kunnioituksella, kuvassa ei hampaatpaljastavasta hymystä huolimatta huokunut ilo ja onni ihan silmistä saakka. Ehkä jännittivät kuvaajaa. Noissa seuraava-blogi-matkoissa tulee muuten aina vastaan se yksi angstinen aasialainen teinipoika mustanpuhuvalla sivullaan. Vastakohdaksi sitten kaiketi.

Toinen matkani aiemmin tällä viikolla oli oikein nautinnollinen. Kävin päiväkävelyllä google mapsilla Colosseumilla ja Pompeijissa. Colosseumille pääsi ihan sisälle saakka ja Pompeijin raunioista jäi vielä paljon koluamatta sellaisia paikkoja, joista olen lukenut. Katselin rauhassa kaikkea mahdollista kasveista matkamuistokojuihin ja tietenkin niitä raunioita. Huomasin, että usealle turistille oli tullut uupumus ja kuumuus. Istuskelivat kaivojen reunoilla varjoissa. Minuapa ei hiostanut. Harmi, että kirjani ovat evakossa vintissä remontin ajan. Sieltä olisi ollut mukava kaivella "Talo Pompeijissa" kirjan jonka ostin vuosia sitten kyseistä taloa ja sen taideteoksia esitelleestä näyttelystä Amos Anderssonin taidemuseosta. Mapsilla olen käynyt myös kurkkimassa isoäitini synnyinseutuja Kanadassa. Tuskin koskaan muuten tulee sinne päädyttyä.

Halvat huvit köyhällä. Mukavaa on kylläkin se, että ei tarvitse esimerkiksi tukkaa kammata tai kammeta sitä hymyä huulille lähtiessään liesuun. Tänään voisin käväistä katsomassa isoisäni, ukko meille lapsille, kotipaikkaa Karjalassa. Sinnehän se jäi sukutiloineen kaikkineen. Työhaalarit, laverisänky, haulikko ja polkupyörä kaiken muun muassa Kansallisarkistosta löytyneiden korvauspapereiden sisältämän tavaraluettelon mukaan. Katunäkymiä ei todennäköisesti mapsista löydy, mutta ehkä jonkinlaista sateliittikuvaa rehottavista pajukoista, jotka peittävät kivijalan rauniot.

Hyvää Itsenäisyyspäivää ihmiset. Kotonakin on hyvä olla kaukokaipuusta huolimatta.


Haastava haastattelu haaste

Minut haastettiin vastaamaan tekosistani. Yritän olla vastauksissani mahdollisimman ympäripyöreä, ettei heti selviä, että en minä niin mahdottomasti mitään aikaan saa. Olen enemmänkin selvästi sellainen vanapii. Haasteen heitti Pikku Ukkosten äiti, tuo utelias ihminen. Kiitos (ohjeissa käskettiin kiittää, tottelin, ettei joku kiertokirjekirous iske otsaan heti). 

Säännöt hommeliin tässä ja perästä kuuluu vastaukseni.


Kiitä ja linkitä bloggaaja jolta sait tämän haasteen. Jokaisen haastetun henkilön täytyy vastata 11 kysymykseen jotka haasteen antaja on esittänyt ja postata vastaukset blogiinsa. Valitse sitten viisi uutta haastettavaa ja linkitä heidät postaukseesi. Keksi 11 uutta kysymystä joihin haastettujen tulee vastata. Älä haasta sitä henkilöä jolta sait tämän. 


1. Mikä on ensimmäinen käsityösi, jonka muistat?


Ensimmäisellä luokalla virkkasin punaisesta langasta piiiiitkän pätkän ketjusilmukkaa ja kieputin sen liimalla keltaiselle kartongille kissaksi. Pippurit silmiksi ja kyllä tuli komia. Ekalla teimme myös peikkokäsinuken ja kukkaneulatyynyn. Nekin muistan erityisen hyvin. Olivat kivoja tehdä. Ai niin ja käsityöpussi myös. Se sellainen pakollinen vohvelikankainen mikä varmasti kuului kaikilla opetussuunnitelmaan, kuten edellisetkin. Oikeasti en muista mikä näistä oli ensimmäinen. Ketjusilmukkakissa varmaankin. Mumman kanssa sain pienenä auttaa mattojen kutomisessa.


2. Onko suvussasi käsityöihmisiä? 

On. Ainakin mumma ja sisko.


3. Millaisia käsitöitä teet?


Eniten ompelen paitoja iltatähdelle. Tekemäni käsityöt ovat yleensä helppoja ja nopeita. Kammoan käsityön jättämistä odottamaan seuraavaa kertaa, kun se niin helposti taantuu horrokseen levossa. Pipoja ja laukkuja valmistuu säännöllisen epäsäännöllisesti ommellen ja virkaten. 


4. Mitä kädentaitoja haluaisit oppia?

Puutöitä ja kuvanveistoa. Onko kuvanveisto käsityötä? Ei se ainakaan taidetta olisi minun tekemänäni.


5. Onko jotain käsityön lajia, josta et pidä?


Ennen olisin vastannut epäröimättä, että kutominen. Nyt en osaa olla varma. Pitäisi muistutukseksi kokeilla taas, miten sujuisi.


6. Milloin kiinnostuit käsitöistä?


Alle kouluikäisenä, mutta ala-asteen ylemmillä luokilla mielenkiinto katosi kokonaan. Uudelleen kiinnostuin käsitöistä Iltatähden raskausaikana 2009. Tuolloin sisareni into tarttui minuunkin. Eli reilusti apinoin.


7. Onnistunein käsityösi?


Äh, ei nyt mitään suurempaa triumfia ole tullut. Ehkä tyytyväisin olen ollut muutamaan laukkuun ja huppariin. Sanotaan nyt vaikka blogattukin space invaders-kassi.


8. Pieleen mennein käsityösi?


Juu, niitähän löytyy kyllä... 


9. Mielusin materiaali käsitöissäsi?


Rakastan joustofroteeta. Mutta puuvillakangas on semmoinen työstettävyydeltään ihanan jämptti ja vakaa. Yleissanaa käyttäen kangas on mieluisin materiaali.


10. Kuinka usein teet käsitöitä?


Noin kerran viikossa. Välillä useammin, välillä harvemmin.


11. Kaukaisin paikka, josta olet hankkinut käsityömateriaaleja?


Japani. Kimonosilkkiä ja tsakka-kangasta. Tilasin vuosia sitten ja mitään en ole tehnyt niistä. Uskoin tosin, että Norjasta rannalta 1980-luvulla löytämäni musta kivi on meteoriitti. Mumma teki siitä minulle korun. Se se vasta olisi kaukaa haettu.



Niin ja sitten pitäisi laittaa haaste kiertoon. Tässä nyt kuitenkin on samanlainen ongelma kuin todellisessakin elämässä. Minulla ei ole kavereita, enkä tunne ketään. Haasteen lähettänyttä ei saa haastaa, joten siinä väheni yksi kontakti. Rohkeasti lähestyn seuraavia tahoja: 


Lisää suklaata mulle
Talo maalla
Vanhassa talossa

Jos tuntuu, että kiertohaaste käsitöistä ei nappaa, niin vapaasti roskakoriin, ketään ei pakoteta.

Spottivalo päälle ja kohdistus kasvoihin,
tässä kuulustelulista:

1. Mikä on kunnianhimoisin käsityöhaaveesi?
2. Mikä on ollut kunnianhimoisin toteutuneista käsitöistä?
3. Jos sinulla olisi aikaa ryhtyä tekemään käsitöitä, jääkö joskus aloittamatta, kun ei osaa päättää mitä?
4. Mitä käsitöitä teet mieluiten?
5. Liittyykö ammattisi käsin tekemiseen?
6. Vallitseeko työpisteessäsi (tai missä ikinä välineitä säilytätkään) totaalikaaos vai narskuvanpuhdas säntillisyys?
7. Mitä käsityömateriaalia sinulla on varastossa valmiina odottamassa, mutta et ole koskaan siitä tehnyt mitään? Kauanko olet sitä säilönyt?
8. Millaisessa mielentilassa teet käsitöitä? Korskuen kohti kunniakasta lopputulosta kaamealla faartilla? Nautiskellen ja rauhoittuen? Miten?
9. Nyt alkaa mielikuvitus loppua näiden kysymysten kanssa, mutta oletko sinä keksinyt joskus jonkin mielestäsi aivan uuden idean tai toteutustavan käsitöissä?
10. Minkä kouluarvosanan antaisit käsityötaidoillesi?
11. Mikä on sinulle rakkain jonkun muun tekemä käsityö?




tiistai 27. marraskuuta 2012

Minä olen niin loppu lapioimiseen tältä kesältä! Olen lapioinut seisten, istuen, maaten ja kontillani. Ylöspäin, alaspäin ja sivulle. Soolona ja kuorossa. Mursketta, kivituhkaa, multaa, savea, maakosteaa ja kuorikatetta (myös koirankakkaa, eräällä työmaalla kottikärryt olivat yön aikana täyttetty nurmikolta kerätyillä kahden jättikoiran jättipökäleillä). Vaikka kaivaisi kuinka pienen kuopan, aina siellä on vastassa joko kivi tai juuri. On ollut hyvä huomata, että en ole tunteeton, yleisin tuntemus on maitohappo. Mitä myöhempi vuodenaika on, sitä nopeammin saa lapioinnista olkapääpistoksen. Ehkä se johtuu siitä, että loppukaudesta olen lapiohommissa yksin. Olen miettinyt, että kun kuolen, hautakiveeni voisi kirjoittaa: hän oli hyvä lapioimaan. Ei kummonenkaan meriitti. Sitä ennen voisin hakea haudan- tai ojankaivajaksi.

Luultavasti en ole ainoa, jota työmaanantait ketuttaa välillä, mutta onneksi maanantaisin saa olla hapan akka. Varsinkin kun voi murjottaa naama alaspäin ja puhumatta, tehden vain työnsä heiluttamalla lapiota. Yleensä ainoa syy olla lopettamatta lapioimista on se, että ei ole mitään syytä lopettaa. Välillä isojen kasojen vierellä yrittää muistuttaa itseään siitä, että asiat ovat olleet monella muulla suunnattomasti huonommin. Esimerkiksi Siperian suolakaivoksissa tai keskitysleireillä. Joskus jaksan olla herttaisemmalla päällä ja muistella sisareni satukirjaa "Pieni poika ja jättiläinen". Poika siirtää vuoren ämpärillinen kerrallaan, sitkeys palkitaan. Iljettävän opettavasita.

Itse työkalusta: mitä ihmettä ne esim jenkkien lapionvarret ovat? Onko sellaiset kahvattomat kepit käytössä hyviä? Käyttävätkö ne ihan oikeasti tuollaisia myös rakennustyömailla? Siis oikeassa käytössä? Eikä vain leffoissa kun haudataan joku ruumis tai istutetaan kukkia mummun takapihalle?

Livingstone kodit Oy:n blogista löytyi minulle kierrätysidea jouluvaloiksi:

http://www.livingstonekodit.fi/tee-se-itse/kierrata-vanha-lapio-ja-tee-siita-lamppu/


Luultavasti sanomattakin selvää, että vaikka ideana hauska, kuten kuormalava-variaatiotkin, niin en todellakaan tuo töitä kotiini. Lapion kärki on muuten juurikin niin kulunut, kuin käyttämässäni. Ei siinä kylläkään mitään reikää ole. Huomasin muuten juuri, että yksikään lapio ei ole tullut minulle niin läheiseksi, että olisin nimennyt sen, kuten joitain laitteita tai työkaluja. Tusinakamaa, tavan tylsäpäitä.



Huomaa, että takana on pelkkää lapioimista ollut puolitoistaviikkoinen. Onneksi tänään jotain muuta.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Minä EN ole valmis tähän!


Esikolla on edessään peruskoulun jälkeisen opiskelupaikan valinta. Minua on jo muutama vuosi tiristelty hiljaisella tulella sen asian suhteen, että koulupaikan ei ehkä välttämättä tarvitsisi olla kotipaikkakunnalla. Eli suomeksi: minun lapseni haluaisi muuttaa pois kotoa!! MINÄ olen aivan liian nuori tähän! Juuri kun saat kovalla vaivalla ja työllä luovittua lapsen edes jotenkin seesteiseen elämänvaiheeseen ja nupinsisäisesti kohtuu järkeväksi, muksu häippäisi. Tuosta noin vain... Viuh... Tsoronoi, nähdään ehkä joskus... Ei mitään mahdollisuutta nauttia kypsyneestä lapsestaan. Minä tiedän, että juuri tuo on kaikkien äitien kohtalo lopulta, eikä lähtöpäivät ole enää loputtoman kaukana. Mutta ei vielä! Eihän? Lupasin Esikolle, että kun on muuttamassa jatko-opiskeluiden perässä (sitten joskus nelikymppisenä) niin silloin päästän hänet suosiolla, enkä paru kuin itkijänaiset ekstrapalkalla. Saattaa olla, että passiivisena vastarintana asettaudun makaamaan muuttoauton renkaiden eteen kädit nätisti rinnalla ristissä. Ilman suurta draamaa.

Kauppamatkalla näin ekaluokkalaisia. Sanoin Siipalle, että Iltatähteä en sitten ikinä päästä kouluun. Voi miten pieniä nuo ovat koulun alkaessa, miten on mahdollista, että pärjäävät. Ihan vauvoja. Vanheneminen on hassua, itse ei koe ikääntyvänsä, mutta kaikista nuoremmista tulee aina vain nuorempia. Koulunsa aloittaneet tuntuvat juuri vaipoista päässeiltä. Esikko kun meni kouluun, pidin häntä jo aika isona lapsena. Nyt sille aika isolle lapselle pitää riittää vastaukseksi, "Et voi lähteä muualle lukioon, koska minä en ole vielä valmis luopumaan sinusta." Nytkö olen siis tukahduttava äiti?

Iltatähdelle olen ommellut muutamat paidat. Ei vieläkään ihan täydellistä, mutta parempaan päin menossa. Robottitrikoo muuten kutistui pesussa niin paljon, että joudun laittamaan resorit hihoihin jälkikäteen. Saattaa olla, että Siippa Surmanpyykkäri nakkasi paidan kuivausrumpuun. Aihe josta en jaksa enää edes narista. Pieni poika suostuu vielä iloisesti pitämään äidin valitsemia vaatteita. Joskus tulee vielä toisenlainen kausi. Minkälaista elämä on sitten, kun täällä ei asu enää kuin nuorimmainen? Hiljaista? Tylsää? Kenelles minä sitten ompelen?



sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Salapoliisitöitä ja kuvitteellisia kohtaloita

Muutamia vuosia sitten löysin täältä pikkukaupungin kirpputorilta hyvin vanhan matkalaukun. Ehkä oikea nimitys olisi paremminkin matka-arkku tai amerikanarkku, vaikka materiaali ei puuta olekaan. Mitat ovat kuitenkin tavanomaista matkalaukkua isommat ja esine painaa tyhjänäkin paljon. Juuri ja juuri sain sen autoon yksin kannettua. Laukun kunto ei ole enää priimaa. Siippa pyöritteli silmiään rotjakkeen nähdessään. Muutamia vuosia arkku toimi yöpöytänäni ja turhakkeiden varastotilana.





Erityisen mielenkiintoiseksi esineen tekee se, että laukku on vuorattu vanhoilla sanomalehdillä ja päätyyn on painettu omistajansa nimi! Ainakin osa sanomalehden sivuista on Dresdreniläisestä Dresdner Anzeiger-lehdestä vuodelta 1903. Laukku on kenties tuota vuotta vanhempi. Saattaa olla, että vuori on käytössä kulunut ja lehdet on liimattu laukkuun korjaukseksi. Laukun vuori on osittain leikelty pois, tai sitä ei ole ollutkaan kaikkialla. Jos mielikuvitus oikein laukkaisi, voisi miettiä, olisiko vuorin alla ollut salaisen aineiston säilytystila. Todennäköisesti ihan tylsää arkipäiväistä kulumista vain. Silti tekisi mieli hieman kurkkia vuorauksen alle, vaikka se hyvin tiiviisti onkin liimattuna päälliseen. 







Matkalaukun omistaja on joskus ollut E. de Bruyn. Laukussa on jonkin verran jälkiä siihen kiinni liimatuista matkadokumenteista, joissa aikanaan ilmoitettiin pakaasin määränpää. Valitettavasti niitä ei enää ole olemassa. Täytyi siis lähteä itse keksimään määränpäätä, jonne laukku omistajineen on matkannut. Kirjauduin Ellis Island sivustolle ja de Bruyn sukunimisiä löytyikin useita New Yorkiin matkustaneiden luettelosta. Mahtaisiko  vuonna 1904 New Yorkiin Antwerpenista Kroonland aluksella saapunut 29-vuotias Eugene olla etsimäni henkilö? Family Search sivustolta löytyy lisää tietoa Eugenesta. Aluksista ja siirtolaisuudesta taas mm Norway Heritage-sivustolta, jossa tosin tietokanta ei ilmeisesti vielä kata kaikkia matkustajalistoja. Eugene syntyi 28. tammikuuta 1876 Belgiassa. Jos tulkitsin listoja oikein, hän sai Amerikan kansalaisuuden jo vuonna 1898. Tulevina vuosina Eugene matkusti muutamia kertoja Atlantin yli. Muun muassa syyskuussa 1912, viisi kuukautta Titanicin uppoamisen jälkeen. Voisi kuvitella, että tällaiset samanlaiset matkalaukut ovat olleet myös sen ruumassa ja lopulta kellumassa meressä. Hiljaiseksi vetää ajatus.

Netissä olevien lähteiden mukaan Eugene ei koskaan avioitunut ja hän eli elämästään suuren osan samalla paikkakunnalla, hänellä oli ruskeat hiukset ja ruskeat silmät ja pituutta hänellä oli 5 jalkaa ja 7 tuumaa (käsittääkseni n. 173 cm), hän ei ollut anarkisti ja oli hyvässä mentaalisessa ja fyysisessä kunnossa. Mitäköhän hän teki työkseen ja käviköhän hän tapaamassa sukulaisiaan vanhalla mantereella?Family Search sivuston viimeisimmän merkinnän mukaan Eugene matkusti Le Havren satamasta Ranskasta kotiinsa Yhdysvaltoihin Jouluaaton aattona vuonna 1919 France nimisellä aluksella. Ensimmäinen maailmansota oli päättynyt vuotta aikaisemmin. Olisiko 43-vuotias herra de Bruin palaamassa rintamalta ,vai oliko hän jo liian iäkäs sotilaspalvelukseen? Ja kyllä kai vuodessa olisi jo ehtinyt kotiutua? Yön yli nukuttuani löysin hieman lisävalotusta asiaan. Kyllä, yhdysvaltalaisia joukkoja kotiutui vasta lähes vuosi sodan päättymisen jälkeen. Ja mikä parasta, löysin myös nopealla etsimisellä kaksi kuvaa juurikin kyseisen La France aluksen saapumisista New Yorkiin mukanaan sotilaita. Kuvat sijaitsevat tässä linkissä, mutta alunperin kuuluvat Yhdysvaltojen kansallisarkiston kokoelmiin





Enemmänhän näissä pintapuolisissa raapaisuissa herää kysymyksiä kuin saa vastauksia. Totuutta valaisevia aineistoja löytyisi varmasti enemmän perinteisistä paperiarkistoista, jos olisi tarve selvittää kohtaloa tämän enempää. Jos sattuisi olemaan niin, että esiinkaivettu Eugene on matka-arkun alkuperäinen omistaja, miten laukku sitten päätyi pienelle uusimaalaiselle paikkakunnalle? Ja miten saksalaiset sanomalehdet päätyivät hollantilaisen henkilön laukun vuoriksi? Salapoliisityö jatkukoon marginaaliharrastuksena.

En osaa saksaa sujuvasti ja sanomalehden uutiset jäivätkin kahlaamatta läpi. Sensijaan mainosten kuvat hivelevät silmiä. Paitsi käsittämättömät kaksi mainosta, joista en tosiaan osaa sanoa mitä ihmettä myyvät?




Päivän pintamuotia

Karvankasvatustahnamainos





Nyt voisi joku kertoa, mikä ihme härveli tämä on!?


Tämänkään värkin käyttötarkoitus ei auennut.

Mitä sitten Eugenella ja muilla viime vuosisadan alun siirtolaisilla oli vastassaan? New Yorkin kaupunginarkiston laaja kuvakokoelma löytyy netistä. Pieni otanta mielenkiintoisia kuvia löytyy täältä ja täältä. Pidän erityisen paljon sellaisista valokuvista, jotka kuvaavat tavallista arkea ja jotka on otettu ilman poseerauspojottamista. Kuvista löytyy loputon määrä mielenkiintoista ihmeteltävää ja ajatusten alkuja. Alla oleva uskomattoman hieno valokuva tosin on juuri sitä pojottamista, sattuneesta syystä. Työpukeutuminen on kyllä ajan kuluessa muuttunut, enää ei duunarit juokse kauluspaidoissa. Tuolta ajaltahan kai tulee termit white ja blue collar. Aivan samanlaista päähinettä kuin sanomalehden mainoksessa oli, en löytänyt kuvasta. Mahtoi olla tuolloinkin uusimmat uutuudet jenkeistä lähtöisin.






Samaan aikaan lähtöpaikkakunnalla 


sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Kun asuu neljän lapsen kanssa

- vessassa on aina tyhjä hylsy vessapaperitelineessä
- joku voi koska tahansa astua varpaillesi
- kynsileikkuri on aina kateissa (köytin sen patteriin, nyt löytyy)
- suklaat ja herkut täytyy piilottaa pomminvarmoihin paikkoihin
- kun saa lämpimän ruuan eteensä, jollain on jokin hätä (pienillä yleensä se kakkahätä)
- yhtäkään puhelua ei voi puhua keskeytyksettä
- vessassa ei ole voinut käydä rauhassa melkein 16-vuoteen, oven takaa kuuluu joka kerta "äiti!" Nuorimmat tytöt hajottivat myös yhden vessanoven kahvan roikkumalla ja rynkyttämällä.
- välillä tuhansien eurojen kilohintaista irtopuuteria imuroidaan lattialta
- saksiin olen kirjoittanut "äidin!" ja piirtänyt pääkallon ristikkäisine sääriluineen varoittamaan koskemasta. Ainakin kymmenen pilatun ja kadotetun saksen jälkeen. Mies auttaa lapsia tässä tuhostelussa...
- kohta sanalla on kaksi merkitystä: -"siivoa lapsi!"  -"kohta" = ei tule tapahtumaan lähimpään viikkoon. Mutta auta armias jos on vaikka luvannut leipoa, niin sen täytyy tapahtua juuri sillä siunaamalla sekunnilla. Kohta on jo aivan liian kaukainen ajankohta.
- naulakko on tuntematon käsite. Olen yrittänyt vihjaista, että sellainen vallankumouksellinen ja moderni keksintö löytyy meidänkin eteisestä.
- hanskat ja sukat ovat aina kateissa, minun pitäisi tietää missä
- tyhjä maitopurkki on aina tiskipöydällä, ei koskaan roskiksessa
- oma aika tarkoittaa sitä, että pääsee päiväksi töihin
- ruoka ei koskaan miellytä kaikkia
- joku vie aina astioita omaan huoneeseensa
- kaikki ovat ulkoiluttaneet koiran viimeksi



lauantai 27. lokakuuta 2012

Löytöjä

Kaunis aurinkoinen päivä kuvata löytöjä, sehän täytyy hyödyntää! Tässä torpassa nuo hämäremmät päivät ovat todella pimeitä. En tiedä johtuneeko lukuisista sammuneista lampuista vai energiasäästölamppujen liian pienestä tehosta. Ikuinen pimeys ärsyttää. Ei kuitenkaan niin suurissa määrin, että nostaisi ahterinsa sohvalta ja tekisi jotain. Ehkä pimeys on jo lamaannuttanut aivot ja jatkuva melatoniinin tuotanto on päällä. Mutta ah, armas aurinko, tyttäreni Esikon sanoin, mikään ei masenna syksyllä niin kuin keväinen päivä. Kun ollaan menossa aina vaan pimeämpään ja kesään on vielä ikuisuus.

Tein eilen kirpparilöydön aiemmille löydöilleni. Vihreä rautalanka-amppeli muutti kaiken. Finelin emalikulhot saivat äkillisesti ihan oikean käyttötarkoituksen. Kukapa olisi uskonut, että lakkaan makuuttamasta löytöjäni tyhjää täynnä. Kulhot pitävät yrttien kasteluvedet korkeuksissa. Sipulithan olisi voinut iskeä ihan tuohon koriinkin, mutta aatoksissa siintelee basilikat ja persiljat. Sipulit siis esiintyvät kuvassa malleina ja joskus olen myös nähnyt kauniimman ruohosipulin.


Muutaman viikon takainen ilahduttaja on tanskalaisen Björn Wiinbladin pieni Flora maljakko. Iloani ei vähennä yhtään se, että maljakko on saanut pohjaansa pärstiön ja pintaansa hiushalkeaman. Posliini ei enää soi ehjänä. Viat ovat huomaamattomia ja astia ilahduttaa ihan tuollaisenaan. Kovasti kiinnostaisi kotimaisesta tuotannosta esimerkiksi Esteri Tomulan Pastoraali-sarja, jossa mielestäni on hieman samantyylistä kynänkäyttöä. Löytyäppä sellainen joskus.

Mukaan tarttui eiliseltä kirppiskierrokselta myös itselleni poikkeuksellisen herkkää tyyliä edustavia esineitä. En kertakaikkiaan pystynyt vastustamaan hyytelö(?)muotin paksun lasin kauneutta. Ajatella, kuinka kaunis tuo olisi esim karpalohyytelöllä täytettynä. Lusikat ovat hyvin kevyttä materiaalia, olisiko alumiinia? Ne ostin taitellakseni niistä naulakot astiapyyhetelineeseen. Teline täytyy vielä ensin (löytää ullakolta ja) maalata. Lusikoita oli kirpulla kolme, yksi ihan samanlainen löytyi kätköistäni mummanperintönä. Mahtaakohan tuo materiaali kestää taivuttamisen katkeamatta. Kuvassa oleva kangas on aikaisempi löytö, Tampellan ehtoo. Ehkä ripustelen tällaisia ikkunoihin värikylläisen kauden mentyä ohi.

PS: Meillä suorastaan löyhkää puberteetti nykyään. Murkku hyppii tasajalkaa keittiössä kermapurkin kanssa, kun haluaisi kokeilla jotain käsittämätöntä ruokalajia vaikka valmis ruoka edessä. Huokaus. Jaksaisi odottaa, että ehdin neuvoa mutta ei, huutaa vain "Mä haluun!!" Mites tuo eroaa siitä uhmaiästä?

maanantai 22. lokakuuta 2012

Hei hei, pottatuoli!

Otsikko ei tarkoita sitä, että Touko olisi oppinut kuivaksi. Harjoittelu on hyvällä alulla, mutta ei vielä vedenpitävä järjestelmä (ontuva kielikuva sallittakoon). Iltatähden eiliset kaksivuotissynttärit kirvoittivat äitivanhan muisteloihin. Vanhemmat muksut, meidän tyttökaarti, ovat syntyneet viiden vuoden sisällä. Aikamoinen hulina oli silloin, kun kotona juoksenteli kolme alle viisivuotiasta. Tai kaksi pienintä eivät juoksennelleet kovasti, olivat vaipoissa ja kannettavia yhtäaikaa. Ikäeroa on 1 vuosi ja 4 kuukautta. Nuorimmaista kun olisin imettänyt, keskimmäinen yritti käydä vessassa imeskelemässä vessaharjaa. Siinä sitten äiti ravasi yläosa paljaana, tissit liehuen, pelastamaan tilannetta. Jotenkin elämä kuitenkin asettui rutinoituneisiin uomiinsa ja asiat sujuivat suhteellisen normaalin puitteissa. Lähikaupan kassalla sanoin joskus, että seuraavassa elämässä hankin sitten lapset isoilla ikäeroilla. Vaikka kymmenen vuoden välein. Vanhemmasta lapsesta saattaisi olla apua pienemmän kanssa.

Sitten tulikin se seuraava elämä ihan tässä saman elämän aikana. Iltatähti tilaukseen pitkällisten ikäpohdintojen jälkeen. Nuorin tytöistä oli melkein yhdeksän Toukon syntyessä. Vielä samana päivänä, kun ultraäänestä selvisi vauvan sukupuoli, olin aamulla ostanut tyttövauvanvaatteita. Vauvathan olivat mielestäni aina tyttöjä. Meillä oli ollut hyvin tyttövaltainen sukukin. Sisareni oli hiljattain saanut pojan, mutta eihän se mielestäni minuun sinänsä liittynyt mitenkään. Sukupuolella ei ole koskaan ollut minulle tai Siipalle väliä sinänsä, nyt joutui vastailemaan ihmisten kysymyksiin, miltä se nyt oikein tuntuu saada vihdoinkin se poika. En osannut vastata. Enkä osaa vieläkään vastata, miltä se nyt tuntuu kun on poika. Olen yrittänyt sanoa, että kyllä se ihan on tavallinen ja samanlainen vauva ja lapsi ja rakas, vaikka vaippaa vaihtaessa täytyykin toisinaan suihkua väistellä. Raskausaikana tosin olin kauhuissani kun vauva rassu sai mielestäni kramppeja tai hermostollisia värinöitä. Sisko lohdutti (sisäisesti kai nauraen), että siltä tuntuu, kun poikasikiö harjoittelee vedenpoistoa...

Yksi asia, minkä nyt olen oppinut poika- ja tyttölasten eroista on se, että pottatuoleissa oleva nystyrä edessä keskellä, ei olekaan vain sitä varten, että lapsi ei pyöriskele hulluna istunnon aikana. Sillähän on oikein oma merkityksensä! Toukoa odottaessani ostin hienon retropottatuolin. Nyt sitä testaillessamme olen huomannut sen olevan tyttöjen tuoli. Nesteet tulevat potan ja istuinosan välistä lattialle. Suuri harmistus. Hieman lohduttaa, että nystyrällä varustettu uusi keija on sentään keltainen. Pahaksi onneksi myös Iltatähti on ihastunut enemmän retroversioon ja hakee sen aina piilosta esiin. Nyt on pakko sanoa hei hei, pottatuoli ja laitettava istuin eteenpäin. Vai kannattaisiko jo näillä ikävuosilla jättää varastoon odottelemaan lastenlapsia? Hei hei, pottatuoli myös siitä syystä, että tässä nämä omat vauvat ovat. Ei ole enää tulossa uusia pissapöksyjä tähän huusholliin. Haikeaa, mutta toisaalta huojentavaa. Onneksi maailmaan saapuu vauvoja myös lähipiiriin ja minäkin saan käväistä heitä haistelemassa.



Ja kyllä, huomattavasti Iltatähteä vanhemmista lapsista on ollut aivan suunnaton apu. On täysin eri asia hoitaa kolmea alle viisivuotiasta miehen ollessa töissä, kuin että viisi hoitaa yhtä pientä.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Tyhjänpäitten

Minulla ei ole yhtään mitään sanottavaa yhtään mistään tällä hetkellä. Mutta kun pitäisi taas hoidella paperiasioita, niin koen huomattavan mielekkääksi avata mieluummin tyhjä sivu blogista ja kirjoitella jotain. Syksy ei todellakaan ole lempivuodenaikani. Kaikki on rumaa, märkää, inhottavaa ja ikävää. Tekemättömät työt irvistelevät nurkissa ja puhti on täysin poissa. Sain virkattua yhden villasukan. Koskahan olisi tarmoa tehdä pari kaveriksi? Lattiat alkavat olla viileät ja tossutkin ovat kateissa. Aamulla herääminen on pimeyden vuoksi vaikeaa, sarastuslamppua en oikein voi käyttää ettei Iltatähti heräisi kanssani 4.30. Nukkukoon rauhassa vielä aamuun saakka.

Voi melankolia!

Tauottomista sateista huolimatta olemme Siipan kanssa jaksaneet istua terassilla iltaisin öljylyhdyn valossa. Vuotavan päivänvarjon tiputellessa kylmiä pisaroita niskaamme. Toissapäivänä makoilin sohvalla peittojen alla hyvän kirjan kanssa. Kai tässä vuodenajassa kuitenkin on joitain ilonkin aiheita. Vai onko? Ainakaan vielä ei sada räntää.












tiistai 25. syyskuuta 2012

Autoni Tuhnu teki äkkikuoleman puolitoistaviikkoa sitten. Kesken jäi työmatka aamuruuhkajonossa metsäisellä taipaleella 40 kilometriä kotoa. Onneksi sain alamäen vauhdilla koslan linja-autopysäkille pois takana tulevan rekan edestä. "Jakopäänhihnanrattaan hampaat" olivat murtuneet (termit todennäköisesti aivan pielessä mutta kuulostaa vakuuttavalta). Korjaamon arvio laskusta 400-2000 euroa riippuen siitä hajosiko sylinterit samalla (tai jotkut muun nimiset ihmeosat). Ei siinä mitään, osasin minä hinausauton soittaa mutta tietenkin oli aivan kamala pissahätä. Jos auto jättää tielle metsäisellä osuudella, niin miksi ihmeessä juuri siinä kohtaa jossa on vain avoimia hevoshakoja ja talot ihan tien varressa. Ei mitään mahdollisuutta puskapissalle. Ketutti armottomasti ja seuraavaksi tietenkin alkoi myös sataa vettä. Voihan torttu. Siippa saapui pelastamaan ja vesisateessa siirrettiin sementtisäkit hylystä toiseen autoon. Ehdin vielä huoltoasemallekin ajoissa.

Tuhnu on edelleen korjaamolla. Onneksi selvisi ilman suurempia vahinkoja. Auto saa kuitenkin poistua muualle. Tasan vuosi sitten jäi myös työmatka kesken kun jarru- ja ohjaustehosteet katosivat motarilla 120 vauhdissa laturin hihnankiristimen jonkun osan irrotessa (tai jotain! Ihan outoja sanoja.). Mikä ihmeen maanantaikappale tuo auto on? Ja eikö nämä nyt ole sellaisia vikoja, jotka voi korjata sukkahousuilla, kun hihnoista puhutaan?! Toisaalta sukkahousuilla saattaa olla muutakin käyttöä jos joutuu ryöstämään pankin.

Eipä siinä, hankaluudet kuuluvat elämään. Viikonloppuna ajattelin lähteä seuraamaan mumman jalanjäljillä ja keittää äidiltä lainaamallani mehumaijalla puolukkamehua. Sain pussillisen puolukoita Toukon hoitotädiltä ja tämän mieheltä vastineeksi kipinäsuojukseen leikkaamastani graniittilaatan suikaleista. Aiemmin sain jo kanttarelleja.




Mehumaija on mitä ilmeisimmin alkuperäisessä pakkauksessaan vuodelta 1984. Onneksi paketissa oli myös ohjekirja. Tajusin nimittäin, että minulla ei oikeastaan ole mitään hajua, miten laite toimii tai mitä siihen mehuun sitten lisätään vai lisätäänkö. Mumman kanssa keitellessä keskityin enemmänkin siihen makeaan mössöön joka vaahtona kuorittiin pois. Vai olisiko se mumma keittänyt kuitenkin silloin hilloa? On niin kummallista kun nykyään neuvojen kysyminen toiselta ihmiseltä on jäänyt googlen jalkoihin. Mieluummin sitä jonkun henkilön kanssa juttelisi, mutta tuntuu, että on vaivaksi, kun yksinkertaisiin asioihin saa tiedon netistä. Kohtahan kaikki keskustelut kuihtuu, säästäkään ei voi puhua. Senhän näkee tunneittain ja paikkakunnittain Forecan sivuilta ja jos se ei riitä, voi katsoa webbikamerasta miltä vaikka Oulun Rotuaarilla näyttää.

Latasin marjat mehumaijan hedelmäkoriin (arvelin, että hedelmä ja marja voidaan tässä tapauksessa rinnastaa). Päätin perehtyä Marttaliiton sivuihin myöhemmin ja ryhdyin tekemään kirjanpitoa. Ja UNOHDIN ne marjat maijaan ja maijahan oli lämpimässä pöydällä. Olen luullut, että puolukka säilyy hyvin, mutta ei sekään liikoja kestä. Tuolla nuo ovat nyt käyneelle haisevia. Voisikohan niistä vaikka likööriä uuttaa kun viinakin olisi jo itsessään? Että sitä pitää olla laiskuuttaan tohelo. Kovin on kivikkoista välillä toteuttaa kodinhoidollisia ambitioitaan.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Virkattu pipontekele

Täällä on väkerretty virkkauksen parissa!  Pipo on valmis! Siis ihan kokonaan valmis,  kaikki langat päätelty. Ja oikean kokoinenkin vielä! Helkutinmoinen harppaus Hortenssialle ja juurikin kuin kuuta olisi lähtenyt valloittamaan. Ihan ensimmäinen virkkuu koulun patalapun jälkeen. Jälki sen mukaista, mutta näin ylpeä olen ollut itsestäni viimeksi kun toin esikoulussa tekemäni peilinkehyksen äitienpäivälahjaksi kotiin. Kova oli ollut urakka hinkata sontapaperilla puu sileäksi. Täti käytti hiekkapaperista nimitystä santapaperi ja minähän kuulin sen väärin. Äiti laittoi peilin keittiön vitriiniin ja siellähän se nökötti seuraavat 20 vuotta. Kun tyttö kerrankin jotain sai aikaiseksi. Pipoon tuli alkuvaikeuksien vuoksi tuollainen nyppylä huippuun. Olkoon siellä vaikka imeväisiän muistoksi. Touko oli hieman vastahankainen ja epäluuloinen päähineestään. "Ei kokeilla, ei mahu." Toivottavasti kuitenkin suostuu edes kerran laittamaan päähänsä.


Virkkaaminen osoittautui hyvin terapeuttiseksi ja rauhoittavaksi puuhaksi, kunhan ensin oivalsin, että tarkoitus ei olekaan hosua hullun nopeudella ja tikata kuin singeri. Sitä yrittää monessakin asiassa olla mahdollisimman nopea ja tehokas. Pullopalautukseenkin lappaa tölkkejä niin, että kone jumittaa. Kuulostaa varmasti hullulta, mutta huolella ja rauhassa tekemisen arvo avautui ihan toisella tavalla. Aivan ihanaa koukuta silmukka kerrallaan ja uskoa siihen, että tekele valmistuu aikanaan. Sitten kun on tarpeeksi monta silmukkaa tehnyt.  Samanlainen hyvä olo on juoksulenkillä. Oikeastaan ainoa hetki elämässä kun minulla ei ole kiire minnekään eikä tarve olla missään muualla. Sinänsä hassua: juostessa kokee olevansa rauhassa ja paikallaan. Sekin harrastus pitäisi herätellä uudelleen henkiin, mutta toisaalta virkkaamisessa hengästyy huomattavasti vähemmän.

Ostin kesällä hitaamman (slow) elämän oppaan. Pikaluin sen kun ei ollut aikaa.


perjantai 24. elokuuta 2012

EVO (ei vaan osaa)

On se kyllä himputin hyvä, että en ole koskaan halunnut tulenpalavasti olla pintakäsittelijä. Makkarin remppa on taas lähtökuopissaan seinien osalta. Monen päivän tasoittamisen, hionnan ja maalaamisen jälkeen tuli hylkäävä tuomio Siipalta. Seinät olivatkin ihan sellaista industrial-tyyliä. Mutta on tuo kyllä tyynen rauhallinen mies. Kommentti oli vain: "jaaha, täytyy tehdä uusiksi". Ja tuolla tuo hikoilee lastan kanssa. Kävin kyllä ostamassa makitan hiontaa varten. Kolmeen kertaan maalatun pinnan alta on vaikea käsipelillä saada epätasaisuuksia sileäksi. Tyhmästä päästä kärsii todellakin koko oma ja toisten vartalo. Kun huone on valmis, seinät on maalattu viidesti, koska ensimmäinen maali oli taas väärän värinen. Tasoittamista minun ei varmaankaan tarvitse enää koskaan tehdä...

Tästä tulee elävästi mieleen sama uskomaton zen-asenne, mitä Siippa osoitti toilaillessani, sisäisen urpouteni paistaessa paljaana, auton kanssa. En ollut ajanut paljoakaan 15-vuoteen ja sain valmistujaislahjaksi auton (ihan hyväpeltinen vanha rupsu ja koko perheen hankinta tietenkin). Ensimmäisenä perjantaina naarmutin auton (pahasti) parkkihallissa, ei ollut ihan kaarteet kohdillaan tai sitten auton kyljessä jokin käsittämätön (valtava) ulospäin pullistuma ja ajoin sen betonipylvääseen niin, että ovi painui sisään. Itkua tuhertaen soitin tunnustuspuhelun ja sain pelkästään lohdutusta ja päänsilitystä. Noh, seuraavana perjantaina polttoainetankki hyökkäsi päälle (ilmeisesti en osannut ollenkaan arvioida auton mittasuhteita ja kääntymissädettä) toiseen kylkeen tuli terävä vekki. Taas soitto. Luurin toisessa päässä pieni hiljaisuus ja toteamus: ei sille enää mitään voi. Lisäksi lohtua. Miehen työkaveri päästeli ilman samentavia ärräpäitä ja suositteli suuttumista. Viikon päästä oli äitienpäivä. Sain lahjaksi pellinoikaisusarjan.

Kävin läpi kiertoon lähteviä vauvanvaatteita. Se on minulle aina vaikea luopumisen paikka. Mies tuli korjaamasta jälkiäni seinistä. Totesi otsaansa kuivaten: sun täytyisi vaihtaa tuo blogin nimi. Hillitön purkaminen ja haalimisen pakko sopisi paremmin.


p.s. Olen kehittynyt paljon autoilussa, ei tarvitse pelätä siellä liikenteessä minua. Nykyään ole keskivertoa parempi kuski, kuten 90 % autoilijoista omasta mielestään.

maanantai 20. elokuuta 2012

Lista työnjaosta sukupuolten kesken pestävän materiaalin mukaan:

Pääsääntöisesti nainen hoitaa pehmeät ja mies kovat materiaalit

lastenvaatteet  - nainen (sehän ne on ostanutkin, ei niitä uskalla mennä pilaamaan)
aikuisten vaatteet - nainen (ks. edellinen ja mistäs sitten mies tietäisi missä sukat on)
petivaatteet - nainen (ks. ensimmäinen)
muut tekstiilit - nainen (ks. edelliset)
lapset - nainen (nehän on tehty nahasta, eli on tekstiili)
tiskit - lapset (pitäähän niidenkin jotenkin viikkorahansa ansaita)
hyllyt - mies (ellei pinnalla ole niin paljon pölyä, että luokitellaan pehmeäksi)
muut huonekalut ja lattiat - mies (ellei pinnalla ole niin paljon vaatteita, pehmoleluja, villakoiria, töfnää ja tahmaa tahi lemmikkieläimiä, että luokitellaan pehmeäksi ja osa on pehmeitä enivei)
vessa - nainen (koska ei jaksa enää odottaa koska pestään, varsinkin jos jollakulla on vatsa pehmeänä)
ikkunat - mies (mutta aika pehmeästihän tuosta tuo valo suodattuu)
auto - mies (mutta on se kyllä niin pehmeän aerodynaamisen ja urheilullisen muotoinen!)

Huomioitavaa on, että jos jokin pehmeä materiaali on likaantunut niin, että on kovettunut, se kuitenkin luokitellaan pehmeäksi materiaaliksi.

Huom! Poikkeus: naisen ei tule mennä sohottamaan märällä rätillä televisiota jossa on "pehmeä näyttö". Sen puhdistuksen hoitaa mies asiaankuuluvalla välineellä, jonka olomuoto ei ole vielä naiselle selvinnyt.


Että tällaisin aattein siivouspäivänä

T: Hortensia (turhaa-nyrkki-pystyssä) Hanttipatu


sunnuntai 19. elokuuta 2012

Vanhoja tapetteja

Ennenkin olen älämölönnyt makkarin rempan aloittamisesta, mutta nyt vasta on projekti päässyt kunnolla alkuun. Viime viikolla purettiin vanhat 80-luvun, kuolleilta mummoilta haisevat, lastulevyt seinistä ja yksi huojuva väliseinänpätkä kuttereineen. Vanhan talon hajut ainakin hieman vähenivät. Vielä kun jaksaa eteisen ja yhden makuuhuoneen levyt uusia, niin alkaa pintamateriaalit olla kaikki vaihdettu.

Vanhan purkaminen tuottaa suurta mielihyvää pohjattoman uteliaalle ihmiselle, kuten minä. On suunnattoman palkitsevaa, kun pinnan alta pääsee kurkistelemaan mennyttä elämää. Tässä meidän rintsikassa ei vanhoja rakenteita oikeastaan pysty jättämään esiin, vaikka kuinka ihania sormipaneelit olisivatkaan rappukäytävän katossa. Talo vaatii lisäeristystä sinne ja tänne. Ulkolaudoituksen uusimiseen ja sitä kautta eristämiseen ei ole vielä varaa ja katon poikkeukselliset rakenteet estävät villoituksen joistain kohdista yläpohjan kautta. Niinpä esimerkiksi juuri nuo paneelit jäivät villojen ja uusien lautojen alle ja makuuhuoneen seinän hieno ja hyväkuntoinen tapetti peiteltiin takaisin villojen, tuulensuojapaperin ja uusien levyjen taakse muovin poistamisen jälkeen.

Nyt tekeillä olevan makuuhuoneen seinistä löytyi vanhat tapetit 80-luvun remonttia edeltävältä ajalta. Edelliset asukkaat ehtivät poistaa ne kasaripaperit seinistä remppainnossaan. Näissä tapeteissa on minun mielestäni jotain 50-60-lukulaista (väärässäkin olen joskus ollut, mutta sitä nyt on turha mainostaa...).



Verhoilukivi menneisyydestä. Tiilitapetti näytti seinässä samalta kuin Aku Ankassa Simo Sisun selli.


Tämä on mielestäni hieno tapetti. Ei se nyt ihan täydellinen kunnoltaan ollutkaan. Tuossahan taitaa olla jonkun teräväpäisen kuluttama jälki sängyn tai sohvan kohdalla. Leikkasin tapetista muutaman kuvakerran itselleni talteen. Josko vaikka kehystäisi ja laittaisi takaisin seinälle. Alemmassa kuvassa tapetin päällä on vielä seinissä ollut muovi. Värit ovat mielestäni aivan mahtavat. Mieleen tulee yksi kimonosilkki kangaspala, mikä kaapin kätköissä majailee.



Tässä vielä muutama tapetti muista huoneista, voin nyt huoletonna heittää roippeet roskiin kun sain kuvattua. Kukkatapetti ja harmaa geometrinen ovat olleet kaapinperällä jo useamman vuoden, olohuoneen remontoimisesta saakka. Tuo minun mielestäni hienon värikäs (kukka?)tapetti soiro on eteisestä, jossa on sijainnut aiemmin keittiö. Kovasti olen retroihminen mutta siellä tuli vastaan jotain minunkin hermoilleni liikaa. Puuhellan taustakaakelointi ja oranssiksi maalattu muuri. Ja tuo tapetti on sitten ollut seinissä. Vatsasta vääntää tuo maalattu muuri. Muistan kyllä, että tällainen viritelmä oli naapurin mumman vanhassa pohjalaisessa kolmifooninkisessakin. Jo lapsena 70-luvulla se tuntui kyllä aika roisilta. Maku muuttuu, välillä kaipaa vaihtelua ja onneksi näitä pystyy tekemään uusiksi. Ja katsotaan vain kuinka yököttävän lopputuloksen itse saan makkarista aikaiseksi. Siippa ei käsittääkseni vielä ole aivan varma mikä tapetti on Hortensialla tilattuna.


Loppuun vielä pari rumaa kuvaa lohduttomasta remonttiarjesta, mistä tuppaa kroonistuessaan tulla niin pysyvä olotila, että vasta kahden viikon ylihyppimisen jälkeen tajuaa siirtää jonkun laatikon tai imurin pois kulkuväylältä. Tänään kun käväisin eräässä blogissa, jossa oli kauniita ja valoisia kuvia siististä asunnosta, pyyhin vaistomaisesti jalkani, etten vain sotke toisten hienoa kotia. Seinät kun jo saivat esittelynsä, tässä myös katto ja lattia. Kyl tää tästä joskus, kai.